Minne menee elämäkulta
Pojan perään elämä sulta
Minne menee elämäkulta
Pojan perään
Ja he molemmat tahtovat hetkeksi pois
tästä tyhjästä maailmasta...
Kun poika laulaisi raittarallaa,
tytöllä ei olisi enää paha olo ollenkaan
Tyttö nauraisi onnesta,
pojan mieli olisi taivaissa
ja sydän olisi pieninä palasina
Hiljaa vain he kuiskaisivat:
Kaikki se on jo valmiina,
mitä he kaipaavat.
Sinä puhuit siitä, miten nuoruutesi on mennyt hautaan kuolleiden läheistesi - varsinkin kuolleiden lapsiesi - myötä. Ymmärsin sinua, tunsin myötätuntoa ja empatiaa.
Nyt ymmärrän sinua vielä paremmin, sillä miusta tuntuu samalle kuin sinusta monilta osin, vaikkei meillä samaa elämänhistoriaa olekaan. Haaveeni ja suunnitelmani menivät hautaan. Hoit joskus, että olen "nuori ja vahva tyttö, selviytyjäluonne" - jaa, niinkö? Selviytyjäluonne, jonka jaksamisesta ei tarvitsekaan välittää, koska "se selviää mistä vain"? Juuri nyt tarvitsisin parasta ystävääni - sinua - ja haluaisin itkeä sinua vasten, mutta niin... niin, niin.
Seison tyhjän päällä, maata ei ole jalkojen alla. Miten tässä jaksaa uida, vajoanko pohjaan? Sanoit, että olet haavoitettu - niin olen minäkin, "ammuit" minuakin. Olen tuulella seilaava laiva, tyhjyyteen virtaava vesi.
Esa Suomaa @ http://kuvasuo.blogspot.fi/
Sinä itkit, että "mitä pahaa olen tehnyt, kun minua rangaistaan näin". Koit rangaistuksena sen, että läheisesi ovat kuolleet. Sinulla oli sellainen epäilys tai teoria, että koska olit sisarusparvensa vanhin, Jumala rankaisi sinua siitä, että isäsi surmasi äitisi.
Elämässäsi oli kyllä sattunut kaikenlaista sellaista, että siinä alkaa varmasti miettiä, että "onko olemassa Jumala, joka rankaisee minua ja jos on, niin mistä rankaisee", sillä millään muulla ei tunnu selittyvän se, että asiat ovat menneet aivan perseelleen.
En uskonut laisinkaan Jumalan langettamiin rangaistuksiin, mutten sanonut sitä sulle, koska se olis loukannut sinua. Joka kerta, kun itkit puhelimessa tuollaisia rangaistusmietteitäsi, olisin halunnut niin kovasti ottaa sinut halaukseen ja silittää sinua. Että ei tässä mitään hätää ja sinua ei rangaista, mie pidän sinusta huolta ja oot turvassa sylissäni.
Nyt mie olen se, joka miettii, onko tämä minua kohtaan rangaistus. Pieni ihmispää ja järkeni ei taivu ymmärtämään tätä muutoin kuin rangaistuksena, järkeni vaipuu tunteiden alle. Mutta se sama järkeni sanoo senkin, ettei ole syytä, josta minua kuuluisi rangaista, varsinkaan näin kovalla raipalla.
Mietiskelit, että "kauankohan tää elämä vielä kestää", "kauanko pitää vielä elää". Naurettiin sitten, miten käytännöllisesti tuohon voi vastata. Sun pitää elää niin kauan, että sinut voidaan haudata Jarin [lapsesi] päälle. Siis 17 vuotta vielä (kun ihmisen hautaamisesta on kulunut 25 vuotta, päälle voi haudata uuden). Naurettiin sille, että voi jeeeestas, vielä yli kymmenen vuotta. Äh, tuota meidän "sisäpiirihuumoria" on vaikea selittää minnekään, kun ulkopuolista tuommoinen huumori kauhistuttaa... .
Ja sitten lopuksi kumminkin sanottiin toisillemme, että "No kyllä mä sinun kanssas jaksan kattoa tätä elämää vaikka mihin asti!"
Kysyn nyt, kuten sinä kysyit aiemmin: Kauanko pitää vielä elää? Äkkiseltään tuntuu siltä, että jos sinä olisit tässä vielä, niin 20 vuotta ei tuntuisi missään. Mutta kauanko minun pitää jaksaa? Vuosiko, ei... liian raskasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti